Viime viikkoina on käyty keskustelua yhteisten asioiden hoidosta (vältän sanaa poliitiikasta) jossa on käytetty paljon tunteisiin liittyviä sanoja. Ikävää, ilkeää, mielen pahoittavaa, iljettävää…

Sanoja, joiden tuoma tunnetila tuo pahan mielen. Sanoja, joiden pitäisi viestiä siitä, että jotain on tehty väärin tai että jotakin/joitakin ihmisiä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.

Kahvipöytäkeskusteluissa puhutaan puolileikkisästi että jollakin on Facebookissa sekä poliitikko- että ihmisprofiili. Poliitikkoprofililla tarkoitetaan julkisia tykkäyssivuja ja ihmisprofiililla henkilökohtaista Facebook-profiilia, jonka ei tarvitse olla julkinen.

 

Itsekin karsastin pitkän aikaa toisen julkisen tykkäys-sivun lisäämistä, koska olen vahvasti edelleenkin sitä mieltä, että olen kokonainen ihminen, jonka yksi osa liittyy yhteisten asioiden hoitoon, eli toisin sanottuna politiikan tekemiseen.

Entä miksi edes puoli-ironisesti tai leikkisästi näin puhutaan? Onko sisällä kuitenkin joku syvempi ja synkempikin peruste? Voiko olla niin, että joskus poliitikko ja ihminen irtoavat toisistaan aivan inhimillisistä syistä.

 

Olen huomannut, että esiintyvän artistin ja monessa mukana olevan poliitikon elämää voidaan jollain tasolla vertailla toisiinsa. Tienpäällä vietettyjä kilometrejä tulee paljon. Ihmisten kohtaamisia on tuhansia ja sinun on pystyttävä aidosti tavoittamaan kuulija. Tulevaisuutesi riippuu siitä, mitä ihmiset sinusta ajattelevat, artistilla keikkamyynnin ja poliitikolla uskottavuuden, tehtyjen työtulosten ja lopulta äänestystuloksen perusteella.

 

Paljon poissa kotoa oleminen ja uskomalleen asialle omistautuminen puolestaan ovat haaste normaalille arkielämälle ja läheisille. Laulujen lunnaat, tai politiikassa puheiden pantit ovatkin tulleet maksettavaksi valitettavan usealle.

Moni artisti luo itselleen toisen minän, taiteilijanimen. Onko yhteisiä asioita hoitaville ihmisille poliitikon viitasta tullut vastaava kilpi, alter ego. Valitettava totuus on, että tuosta kilvestä on julkisuudessa tullut lähinnä tomaatteja ja kananmunia räiskähdyksinä vastaanottava suojapeite.

 

Poliitikon ammatin arvostus on laskenut kuin lehmän häntä. Viimeaikojen teatteri sote- ja maakuntauudistuksen käsittelyssä, saunassa asumiset, eduskuntatalon portailla mielenosoittajille huutelu ja hulvattomat taksilla ajelut eivät varmasti ainakaan nosta uskottavuutta ja arvostusta.

Onko poliitikon mandaatilla jotenkin helpompi toimia kummallisesti, vastoin normaaleja ihmisyyden käyttäytymissääntöjä. Tai toisin päin, onko politiikkaan mukaan lähteneen henkilön kimppuun helpompi käydä esim. somessa, unohtaen että siellä alla on tunteva IHMINEN.

Toisaalta, olipa sinulla sitten taiteilijanimi tai poliitikon kilpi päällä, lopullisen vastuun teoistasi ja niiden seurauksista kantaa joka tapauksessa juuri se sama ihminen.

 

Tämä on monella tapaa surullinen yhtälö ja noidan kehä. Kun äänestyksen kautta ihmisten luottamuksen ( ja samalla valtakirjan heidän asioiden hoitoon) saaneet ihmiset käyttäytyvät jo yleisen oikeustajunkin mukaan epäasiallisesti, on aika paha mennä moralisoimaan ihmisiä ketkä eivät usko poliitikkoihin. Toisaalta politiikan uudistumisen ja muutoksen kannalta mukaan tulisi saada myös uusia ihmisiä ja uusia ajatuksia. Nykyinen mätkintä taas ei ole omiaan houkuttelemaan ihmisiä mukaan toimintaan…

On myös täysin totta, että olisi helpompaa kovettaa itsensä ja puskea eteenpäin vahvoilla viesteillä ja uholla. Huutaa kuorossa ja osoitella sormella väärin tehtyjä ja hoitamattomia asioita. Viha on erällä tapaa myös keino suojautua asioilta mitkä satuttavat.

 

Asioiden on kuitenkin muututtava.

 

Aitoon toisen ihmisten kohtaamiseen, kuulemiseen ja vuoropuheluun sekä yhteisten asioiden eteenpäinviemiseen eivät riitä vain korvat ja suu. Siihen tarvitaan myös sielun, sydämen ja persoonan mukaan ottaminen. Eikä se tee ihmisestä yhtään sen heikompaa. Tosin, se tekee poliitikosta ihmisen – johon välillä sattuu.

 

  • 46
    Shares